Kävin esikoiseni (ja sitä kautta myös ensimmäisen mammalomani) myötä läpi monenlaisia odotuksia ja niiden odotusten täyttymyksiä sekä täyttymättä jäämisiä. Esikoisen ensimmäisen parin elinvuoden jälkeen vannoin vakaalla kokemuksen rintaäänellä, mitkä sudenkuopat ja paineet tulisi välttämään, jos joskus toisen lapsen saisin – ja jo nyt, ennen vauvan syntymääkään, vasta mammalomani alussa olen huomannut, että aivan samassa jamassa ollaan taas! 🙂 Tässäpä muutama oiva esimerkki;
Tarpeellisuuden tunteen puutteesta riittämättömyyden syövereihin
Esikoista odottaessa vietin pari ensimmäistä mammalomaviikkoani istumalla silloisen asuntomme keittiön pöydän ääressä juoden teetä ja katsellen ikkunasta avautuvaa maisemaa – sekä horisontissa vakaasti nököttävää silloisen työpaikkani rakennusta. Koin olevani maailman tarpeettomin ihminen. Työn kiireissä sitä kuvitteli olevansa lähestulkoot korvaamaton; töitä riitti enemmän kuin yötunteja vuorokaudessa ja askareiden valmiiksi saaminen sai minut tuntemaan itseni tehokkaaksi osaksi koneistoa. Yhtäkkiä istuinkin päivät pitkät kotosalla, yksin, ja maailma ikkunan ulkopuolella ei pysähtynytkään odottamaan minua mukaan.
Lyhyeksihän tuo tarpeettomuuden tunne jäi, kun esikoinen syntyi ja vaati huomiota ja hoivaa 24/7 – tarpeettomuuden tunne vaihtui jo lähestulkoon riittämättömyyden tunteeseen, kun olisin tarvinnut kaksi lisäkäsiparia vauvan kanssa ja muutaman tunnin vuorokauteen lisää, jotta olisin ehtinyt nukkumaankin. Tuolloin vannoin, etten koskaan tulisi enää mahdollisen uuden raskauden viimeisinä viikkoina kitisemään olostani tai vaikeroimaan, kuinka hitaasti aika kulki ja laskettuun aikaan oli liian pitkä matka. Ei! Minä nauttisin jokaisesta hetkestä ennen vauvan syntymää, nukkuisin, lukisin, ulkoilisin – ja toivoisin, että masuasukki malttaisi pysyä leppoisasti masussa ihan laskettuun aikaan saakka.
Ja kuinka kävikään? Marraskuusta alkaen olen valittanut, kuinka maha on kasvanut aivan liian suureksi, kuinka en enää löydä hyvää nukkuma-asentoa, mikään vaate ei mahdu enää päälle, selkä hajoaa, en jaksa kävellä, en pysty taipumaan… Olen buukannut kirpparipöydän ystävän kanssa, jota varten joka toinen päivä käyn läpi jokaista kotimme nurkkaa haaliakseni lisää tavaraa raahattavaksi myyntiin ja joka toinen päivä riennän siivoamaan ja järjestelemään pöytää. Koen valtavan huonoa omatuntoa, jos vietän muutamankin tunnin sohvalla katsellen vaikka lempisarjaani – jos neulon samalla, saan pienen synninpäästön, sillä olenhan ollut kuitenkin hyödyllinen vaikka kehoni onkin ollut laiska! Lasken päiviä – ja lähestulkoon tunteja – jo laskettuun aikaan ja vähän salaa toivon, että tämä pikkukakkonen voisi tulla ihan muutaman päivän laskettua aikaa aikaisemminkin.
Mutta annettakoot minulle anteeksi, sillä olen kyllä käyttänyt tästä mammalomailustani osan myös oman kehoni kanssa rauhoittumiseen käyden lämpöjoogassa, pilateksessa, body balance -tunneilla ja lämpövenyttelyissä – se on jo enemmän itseni kanssa hiljaa olemista ja oman kehon tuntemusten kuuntelemista, kuin mihin olisin koskaan kuvitellut kykeneväni. 😉
Sosiaalisen elämä loppu – ja uusi kukoistus
Jäädessäni pois työelämästä esikoista odottaessa, olin aivan varma, että olin tappanut samalla koko sosiaalisen elämäni poistuessani työpaikan kahvipöydän juorujen ääreltä ja iltariennoista ystävien kanssa. Esikoisen synnyttyä kuitenkin huomasin, että kalenterini täyttyi kuitenkin aivan uudenlaisista menoista; ehdin tapaamaan päivisin niitä ystäviä, joilla oli myös pieniä lapsia tai olivat muuten vain päiväsaikaan kotosalla, esimerkiksi vuorotyön vuoksi. Ehdin harrastamaan vauvan kanssa muskaria, jossa tutustuin uusiin ihmisiin. Kiertelin päivisin vauva vaunuissa kaupungilla, istuin kahviloissa ja nautin suunnattomasti poikani hurmaavasta kujertelusta, joka valloitti kaikkien kahvilassa olleiden mummojen sydämet. 🙂 Ehdin käymään pidempiä aikoja vanhempieni luona Itä-Suomessa ja muutenkin näkemään enemmän sukulaisiani.
Kun töihinpaluu alkoi lähestyä, huomasinkin olevani uudelleen tilanteessa, että pelkäsin sosiaalisen elämäni kuivahtavan täysin kasaan – tällä kertaa työpaikan avokonttoriin. Kun pääsee hyppäämään hetkeksi oravanpyörästä ja maistamaan vapautta, onkin tuosta elämänvaiheesta yllättävän vaikea taas luopua.
Kunnes taas olet täysin tottunut niihin hauskoihin juttuihin lounastauoilla ja siihen mahtavaan tunteeseen, kun sinulla onkin yhtäkkiä kaksi kättä vapaana hoitamaan omia asioita ja voit keskittyä oikeasti KOKONAISET puoli tuntia ihan omaan ruokailuun. Saattaakin käydä niin, että löydät taas itsesi istumasta kotosalta tyhjentyneen kalenterin ääreltä ja ihmettelet kissallesi ääneen, että mitäs nyt tehtäisiin… 😀
Lupaukseni tälle vuodelle onkin, että koetan parantaa yhteydenpitoani ystäviini, jotka arjen tohinoissa ovat jääneet aivan liian vähälle huomiolle ja kiusata heitä tuomalla vähintään yhden muksun mukanani kylään! Lisäksi katselin neuvolan seinällä lappusta, jossa kerrottiin äiti-lapsi -ryhmästä, jonka toimintaan kuuluu mm. vanhainkodeissa vauvojen kanssa vierailut vanhuksia piristämässä – minullahan on kohta sekä aikaa, että vauva, joten miksipä ei! 🙂
Keskity olennaiseen – keep it simple, stupid!
Esikoista odottaessa ja silloisesta mammalomasta haaveillessa minulla oli suuret suunnitelmat; kun nyt kerta kotiin jäisin, niin siinä ’lomaillessa’ voisin suorittaa avoimen AMK:n kursseja ja vaikka täydentää aiempaa tutkintoani! Aina vauvan nukkuessa päiväunia ja iltaisin voisin pyhittää aikaa opiskeluun ja tehtävien kirjoittamiseen.
LOL! 😀
Aika nopeasti iski realismi ja ne vähäiset lyhyet unihetket toivoin, että ehtisin itse edes saamaan vähän unenpäästä myös kiinni – saati, että olisin edes pyykkikoneeseen ehtinyt koskea! Jos omaa aikaa halusin ja ihan vain pienen hiljaisen hetken ollakseni omissa ajatuksissani, piti poika pakata vaunuihin ja lähteä lenkille! Mystistä, miten huumaavan vapaudentunteen voi saada ollessaan kytkettynä lastenvaunuihin klo 05:30 lenkkipolulla, kun poika ei muuten suostunut enää uniaan jatkamaan – tai yksin tehty 20minuutin mittainen kauppareissu lähi-Siwaan (joka on muuten ihan liian yllättävän lähellä, jos saa kerrankin lähteä yksin kauppaan ja viettää laatuaikaa eineshyllyjen välissä piileskellen…)! En muista, koska muulloin olisin niin antaumuksella tutkinut jokaikisen purkin ja paketin tuoteselosteita, kuin noina harvinaisina rauhanhetkinä, joita edelleen vaalin muistoissani lämpimästi… Jo kävellessä yksin kauppaan tunsin olevani maailman omistaja ja oman elämäni herra; vapaa kulkija ja seikkailija – jonka tosin piti palata seuraavalle ruokinnalle kotiin sen todellisen elämäni pikku-herran luo. 🙂
Ja vaikka nuo hetket ovat edelleen vahvoina muistoissa, silti elättelen taas toivoa, että tämän mammaloman aikana ehdin kirjoittamaan enemmän blogiini ja puuhastelemaan puutarhassa – jota olen suunnitelmissani jo laajentanut ensi kesäksi kattamaan useampia lajikkeita ja levittänyt pinta-alallisesti laajemmalle alueelle. Se on niin kaunis haavekuva, että jaksan ylläpitää toiveikkuutta; vauva nukkumassa ulkona vaunuissa varjossa piiiiiiiitkiä päiväunia, esikoinen pyöräilemässä kavereineen naapurustossa ja minä ruskettumassa kivasti kasvimaalla kitkien, musiikkia radiosta kuunnellen ja kylmää jääteetä lipitellen. 🙂
Se on hyvä elää toivossa ja ihan pikkuisessa itsepetoksessakin…. 😉
Apua pyydettäessä – ja välillä ihan pyytämättä ja yllättäen…
Olin esikoiseni kanssa takuulla aivan yhtä hukassa kuin kaikki muutkin tuoreet ensimmäisen lapsen saaneet äidit, joilla ei ole lastenhoitokokemusta esimerkiksi pienemmistä sisaruksista. Muistan, kuinka kauhistuttavan huima tunne oli tulla ensimmäistä kertaa kotiin vastasyntyneen kanssa; seisoin vauva sylissä keskellä asuntoa ja mietin kauhuissani, että nyt tämä pitäisi sitten osata ihan itse – ilman sairaalan henkilökunnan apua ja tukea. Ensimmäisen vuorokauden aikana soitin jo itku kurkussa sairaalan tukipuhelimeen, kun vauvani aina välillä syötyään oksensi maidot ulos ja olin aivan varma, että pojallani on nyt sitten se refluksitauti. Käsittämättömän kärsivällisesti kätilö puhelimen toisessa päässä jaksoi rauhoitella minua ja lohduttaa, että se on kuule ihan vaan puklautus – niitä tulee kaikista vauvoista usein ruokailun jälkeen….
Pyytämättä neuvoja satelee takuulla jokaiselle äidille jo odotusvaiheessakin; Kuinka perhepedissä parin kuukauden iässä nukkuva vauva tulee välittömästi vieroittaa mokomasta paheesta tai se tulee nukkumaan viereen vielä murrosiässäkin, liian varhain kävelemään oppiva lapsi on sitten isompana terapiassa, jne… Phuuh!
Tai sitten ne vertailijat; Minkä ikäisenä missäkin perheessä on jo nukuttu koko yön mittaisia unia, koska tuttipullosta tai tutista luovuttu, koska opittu ensimmäiset sanat (jotka useimmiten ovat hei ihan rehellisesti sanottuna kuulijan korvissa enemmänkin kuin vauvan suussa….). Nämä vertailijat muuten jakaantuvat kahteen kastiin; niihin, joilla on sotatarinoita ja niihin, joilla on täydelliset vauvat.
Vannoin esikoisen kasvettua isommaksi, etten ikinä ikinä ikinä kuuntelisi yhtäkään neuvojaa, jos perheeseen olisi tulossa lisäystä saati ottaisi stressiä pottakoulusta tai tuttipullosta luopumisesta – opin esikoisen kanssa, että kaikki tapahtuu ajallaan kuitenkin, kun lapsi on itse valmis. Ei ne lapset vaipoissa kulje tuttipullot suupielistä roikkuen enää kouluun lähtiessä… 😉 Eikä tuo esikoinenkaan väenväkisin punkea öisin viereen vaikka ensimmäisen vuoden nukkuikin kainalossa – väitänpä vain, että perusturvallisuuden tunne vaan vahvistunut naperolla saadessaan olla pienenä riittävästi lähellä.
Nyt, melkein 7 vuotta esikoisen syntymän jälkeen tunnen olevani taas aivan yhtä hukassa kuin ensimmäiselläkin kierroksella! 😀 Muisti palaa toki pätkittäin ja kyllä paljon varmasti palautuu selkärangasta lihasmuistiin, kun vauva syliin taas nostetaan, mutta on tässä joutunut vauvakirjaa lueskelemaan, että mitä kaikkea pitikään ottaa huomioon ja muistaa hankkia. En ole enää ihan varma osaanko edes pitää vauvaa sylissä… Varsinkin, jos tämä pikkukakkonen syntyy pienempikokoisena kuin isoveljensä (mitä tosin epäilen) – veikkaanpa, että helpompaa oli opetella käsittelemään 4,5kg jykevää vauvaa, kuin heiveröisempää ja haurasta kolmikiloista! Kätilötkin paiskoivat poikaa synnytyslaitoksella niin ronskisti olkapäälleen, että itseä heikotti seurata sivusta…
Neuvojia muistan kyllä karttaa tällä kierroksella – sen verran oppiva yksilö vielä kuitenkin olen! 😉
esikoinen, haaveet, mammaloma, realismi, sosiaalinen elämä, vauva