Vanhimmasta pojastani on tullut viime kuukausina melkoinen näsäviisastelija – niin kuin kai jokaisesta pikkuisesta pojasta jossain vaiheessa kuuluukin tulla. Olen yrittänyt lempein ottein ohjata häntä pikku hiljaa unohtamaan mokoman tavan, mutta ongelmaksi onkin muodostunut, ettei hän itsekään taida aina tietää , milloin hän näsäviisastelee ja milloin on muuten vain vähän – hmmm – hankala kysymyksissään.
Olen selittänyt pojalleni, että jos kehoitan häntä pistämään sapuskaa poskeen, ja hän länttää lusikallisen muussia vasten naamaansa, se on juurikin sitä näsäviisastelua. Tai jos kehoitan häntä kiskomaan takin niskaan, ja hän odottaa eteisessä takki hartioiden päälle mytättynä, noh, sekin on näsäviisastelua.
Kerran hän aloitti päivän ilmoittamalla minulle aamulla, että lupaa olla näsäviisastelematta koko päivän! Se oli ihana ajatus, ja sellaiseksi sitten jäikin… 😉
Me aikuisetkin osaamme näsäviisastelun taitolajin – valitettavasti…
Ja nyt pahoittelut jo valmiiksi, jos pahoitan Sinun mielesi sanomalla Sinua näsäviisastelijaksi, mutta minkäs teet. Tämä ajatus on pyörinyt mielessä jo sen verran kauan, että aion sen nyt pukea sanoiksi ja sylkäistä maailmalle. Ja jos tuntuu, että meinaat älähtää, kun kalikka kalahtaa, niin lopeta hyvä ihminen lukeminen siihen paikkaan! 🙂
Näin vauvaperheellisenä äitinä pisti silmään äitien ”kampanja” sosiaalisessa mediassa julki-imetyksen puolesta muutama kuukausi sitten. Törmäsit varmaan sinäkin niihin kuviin vähintään keltaisen lehdistön julkaisuissa, joissa imettävät äidit istuivat puklurätit päässään kauppakeskuksissa imettämässä?
SE oli aikuisten näsäviisastelua.
*Tähän kohtaan mainittakoot, etten törmännyt omassa some –piirissäni yhteenkään tällaiseen kuvaan, joten olen joko melko turvallisilla vesillä ystäväpiirini reaktion suhteen tämän kirjoituksen osalta, tai sitten pahoitin taas jonkun mielen, koska en aktiivisesti olekaan seurannut kaikkien teidän Face –päivityksiänne… Kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen suuntaan… noh… näyttää sitä parempaa puoltaan…*
Jos imettävää äitiä pyydetään peittämään itsensä imettäessään vaikka ruokaravintolassa, ja äiti reagoi siihen vetäisemällä puklurätin päähänsä, ottamalla sitten selfien ja latamalla sen someen, on äiti näsäviisastelija.
Ei, älkää nyt väärin käsittäkö, olen itsekin julki-imettäjä! *Noin, tulin ulos maitokaapista*
Voisiko ollakaan mitään luonnollisempaa, kuin äiti, joka ruokkii lastaan? Jos tuosta ihmiset tuohtuvat, niin pahasti on juuriltamme vieraannuttu!
Ja aina lapsen nälkä ei valitettavasti osu niihin hetkiin, kun olemme kotosalla muilta ihmisiltä piilossa. Joskus se inva-wc on varattuna, kun tahtoisin mennä omaan rauhaan ruokkimaan poikaani – se kun on ainoa paikka monessakin kauppakeskuksessa, minne vaunujen kanssa mahtuu. Ja tuntuuhan se nyt suoraan sanottuna ihan naurettavalle pitää varattuna inva-wc:tä sitä oikeasti tarvitsevilta, sillä en ole liikuntarajoitteinen, vaan äiti. Joka imettää.
Ja kyllä, miksipä en pysyisi kotonani vauvan kanssa, vaan luuhaan pitkin kauppakeskuksia, ihan vain imettämässä lastani?! 😀 Näitäkin kuulee; äidin paikka on kotona, neljän seinän sisällä, lapsen kanssa yksin. Äidin ei kuulu missään tapauksessa olla juoksemassa joskus vaikka asioilla, saati virkistäytymässä kahvilla ystävän kanssa! Huono äiti! Ja jos vielä tukkakin pestynä ja meikkiä naamassa, jestas! Häpeisit!
Mutta juu, imetän itsekin vaikka kahvilassa, jos en ole pystynyt ajoittamaan ihmisten ilmoilla käyntiä lapsen päiväunien ja ruokailujen mukaisesti niin, että syödään kotona ja nukutaan hiljaa kaupassa. Siinäkin muuten toinen aihe, josta voisi kirjoittaa muutaman sanan – ’’hyvän ja huomioivan äidin’’ (kenen mittapuulla?) tavoitteellinen lasten äänettömyys ja lähestulkoon näkymättömyys julkisilla paikoilla…
Minulle poikani ruokailuhetki on intiimi asia. Minun ja poikani välinen hetki. Vaikka haluaisinkin huutaa koko maailmalle, että olen maailman onnellisin äiti ja olen sinut äitiyden ja imettämisen suhteen, en koe, että minun tulisi tehdä sitä – ehkä vähän kärjistetysti – tissit tarjottimella koko maailman ihmeteltäviksi! 😀
Koska haluan myös suoda pojalleni rauhallisen ruokailuhetken, verhoudun (ja verhoilen poikanikin) neuletakkiin, isoon huiviin tai pukluliinaan. Ei, en istu neuletakki, huivi ja pukluliina kasvojeni päällä roikkuen ja ota siitä selfietä, vaan annan pojalleni ruokarauhan ympäröivältä hälinältä, katseilta suojattuna.
Ymmärrän mielensä pahoittaneita äitejä, ihan tosi ymmärrän – ei kenelläkään ole oikeutta tuomita äitiä lapsensa ruokkimisesta ja tulla huutelemaan asiattomuuksia, mutta toisaalta ymmärrän myös niitä, joita joidenkin reteesti julki-imettävien äitien esillä heiluvat tissit ruokaravintolassa hämmentävät ja jotka kokevat olonsa epämukavaksi tällaisessa tilanteessa. Eikä se aina vaadi edes provosoivaa käytöstä imettäjältä; vanhemmat ihmiset varsinkin saattavat kokea tilanteen jopa ahdistavaksi, sillä kaikki eivät ole ehkä vielä tottuneet tähän vallan kummaan nykyäitien avoimuuteen ja luonnollisuuteen äitydessään.
Vaikka lapsensa imettäminen onkin maailman luonnollisin asia, sen voi tehdä julkisesti provosoimatta muita kanssaeläjiä – imettämisen ei kuuluisi olla kannanotto; se on pienen ihmisen ruokailutuokio.
On pieni vaiva heittää se puklurätti siitä rinnan ja vauvan pään yli, ja imettää julkisesti, mutta asiallisesti. Kertaakaan en ole saanut pahoja katseita, saati ilkeitä kommentteja, vaikka olen imettänyt kahviloissa, ravintoloissa, bensa-asemilla… Päinvastoin; kanssakahvittelevat, tuntemattomat naishenkilötkin ovat hymyilleet empaattisesti ja ymmärtäväisesti, kun poikani on tuhissut sylissäni. 🙂
Ja jos provosoi tarkoituksenmukaisesti, ei voi loukkaantua saamastaan palautteesta.
Noin, toivottavasti kukaan ei pahoittanut mieltään, se ei ollut tarkoitukseni tällä kirjoituksella! Halusin vain tuoda oman näkökulmani tähän asiaan – ja omalta osaltani ajaa tuota julki-imetys – kampanjaa. Tosin ajattelin, että jos aiheesta julkaisisi näsäviisastelematta artikkelin puklurätti –kuvan sijaan somessa, niin itse asiakin tulisi ehkä paremmin ymmärretyksi… 😉
Pysykää vahvoina, siskot!
