Heräsin jokunen aika sitten perjantain ja lauantain välisenä yönä aivan valtavaan stressikohtaukseen. Tiedättehän sen vatsaa ja rintaa rutistavan tunteen, kun tajuaa, että jotain erittäin tärkeää on jäänyt tekemättä, muttet muista mitä tai kun kalenterissa ja omassa päässä on käsittämättömän pitkä lista tekemättömiä asioita, ja pelkäät että unohdat niistä jonkin ja aikataulut kaatuvat niskaan?
Pyörin sängyssä koko loppuyön ahdistuneena saamatta enää kunnolla unta. Vielä aamullakin ikävä tunne piti otteessaan ja vein kaiken keskittymiskyvyn. Aamupäivällä kaivoin jo kalenterinkin esiin, jotta voisin tarkistaa menneen viikon ja kahden tulevan viikon suunnitelmat ja menot – jospa niissä piili vastaus ahdistukseen.
Avasin kalenterin – ja siinä se oli: Täysin tyhjä viikonloppu, ilman ainuttakaan merkintää! Ei sovittuja menoja, ei listaa viikonlopun aikana suoritettavista askareista – ei edes edeltäkäsin sovittua kahvittelua ystävän kanssa. Ja SE sai minut menettämään yöunet!
Siinä kahvikupin äärellä istuessa unohduin pohdiskelemaan asiaa ja pikkuhiljaa ymmärsin, että suorittajaluonteelle täysin suunnitelmaton viikonloppu tarkoitti ajan ja elämän tuhlaamista: Jos ei suorita viikonlopun aikana jotain yleishyödyllistä – käy edes sillä juoksulenkillä – tai vietä aikaa sosialisoiden, on 48h elämästä hukattu turhuuteen. Viikon aikana tulisi sopia ystävien kanssa kaikenlaista menoa ja kotona on remontin jäljiltä vieläkin niin paljon keskeneräisiä töitä, että tehtävälista vähintään tulisi laatia valmiiksi, jotta voisi sitten viivata siitä hyvillä mielin yli kaikki suoritetut työt.
Jos viikonloppua ei suunnittele valmiiksi – tai jos sille ei ole tiedossa edes yhtä sovittua suoritusta per päivä – on riski ettei saakaan mitään aikaiseksi! Herrantähden, jos ne kaksi päivää viettääkin vaikka leväten ja laiskotellen!
Saatoin jopa suorittaa viikonlopun juosten kahvittelusta toiseen – kahvia hörpätessä kurkistin salaa kelloa, etten myöhästyisi seuraavasta sopimastani ystävän tapaamisesta tai kalenteriin merkitsemästäni treenistä. Minullahan oli vain 48h aikaa (miinus nukkumiseen kulutetut tunnit) tehdä kaikki se mihin en viikolla ehtinyt repeytyä tai mille en työpäivän jälkeen enää jaksanut lohkaista energiaa!
Milloin hyödyksi olemisen tunne pääsi karkaamaan näin isoksi möröksi – ja koska hyödyksi olemisesta tuli verrannollinen kalenterimerkintöjen määrän kanssa?
Aiemmassa työtehtävässäni kalenterini oli puolen tunnin tarkkuudella täynnä aina seuraavan viikon tai jopa kaksi. Omasta kalenterista piti jopa varata jokaiselle päivälle aikaa itse työn tekemiseen, etteivät toiset buukkaisi jokaista tuntia täyteen erinäisiä palavereja tai työryhmien tapaamisia. Oman elämänsä suorittajalle se oli loistava tilanne, sillä mikäpä olisi hyödyllisempi ratas koneistossa kuin se jatkuvassa liikkeessä oleva? Siinä koneiston pyörteessä pääsivain unohtumaan, että mikäpä olisi hyödyttömämpi ratas koneistossa kuin se murtumispisteeseen ylikuumentunut…
Ja niinhän siinä kävi – ratas murtui, koneisto takkuili. Ja siitä alkoikin elämän mittainen matka itseään kuulostellen ja havaintoja omasta elämästä ja tekemisestään tehden. Ja mikä tärkeintä; itseään kuunnellen ja tekojensa ja ajattelumalliensa motiiveja pohdiskellen – teenkö jotakin koska mielestäni niin täytyy tehdä vai koska haluan niin tehdä? ’Miksi’ on vallannut tilaa ajatuksistani.
Nykyisin seuraavan viikon kalenteri näyttää usein vielä perjantaina tyhjälle. Alkuun koin sen ahdistavana, kunnes huomasin, että aina jokainen viikko tulee täyteen töistä ja tehtävistä, vaikkei sinne aktiivisesti haalikaan merkintöjä. Ja on hyvä jättää kalenteriin tilaa, sillä yllättäviä asioita tapahtuu ja joustavuutta tarvitaan – viikoiksi eteenpäin täyteen buukatulla kalenterilla se ei niin vain onnistukaan!
Opettelen löytämään myös iloa suunnittelemattomasta viikonlopusta – lähden hetken mielijohteesta lenkille tai salille, soitan ystävälle ja sovin kahvitreffit, menen leffaan – välillä vaikka yksin. Ja kun kaveri pyytää lounaalle, niin – kas kummaa – minulla on aikaa yllin kyllin, eikä kertaakaan tarvitse katsoa kelloa! 🙂 Ja sunnuntaista kirpputorikierrosta parhaan ystäväni kanssa ei tarvitse kalenteriin edes merkitä, sillä se on niin rakas perinne ettei ole pelkoa sen unohtamisesta.
Muutoksen – oli sitten kyse vaikka pyrkimyksestä stressaamattomampaan elämään – ei tarvitse tulla heti, mutta arjessa on opittava huomaamaan ja tunnistamaan ne asiat ja ajattelutavat, joita haluat tai sinun on välttämätöntä muuttaa ja vähitellen opeteltava uuteen tapaa elää ja ajatella. Kokemuksesta voin kertoa, ettei se tapahdu sormia napsauttamalla ja itsestään, vaan vaatii oikeasti kovaa työtä ja keskittymistä. Niin helppoa on lipsahtaa vanhoihin tapoihin ja rutiineihin. Ihminen ei muutu, jos se ei halua muuttua – tai jos se ei ymmärrä tai suostu myöntämään itselleen, että olisi muutettavaa. Vauhtisokeus voi iskeä salakavalasti.
Ja joskus vaaditaan täydellinen kolari seinään, että ymmärtää jatkossa seurata nopeusmittaria ja muutenkin tiputtaa sitä keskinopeutta ja tietenkin jarruttaa ajoissa…
Ennen mottoni elämään oli ’älä kuluta aikaa vaan käytä se’, nyt pyrin korvaamaan sen lempeämmällä ’nauti elämästä, älä suorita sitä’.
Leppoisaa loppuviikkoa ja rentouttavaa viikonloppua! 🙂
hidasta, kalenteri, viikonloppu