’’Kiire on mielentila, ei absoluuttinen aikakäsite’’, totesi professori Liisa Välikangas Kauppalehti Option haastattelussa viime vuonna.
Katselin aikoinaan keittiöpsykologina omaa elämääni ja luonnettani, ja tulin tulokseen, että minähän olen ilmiselvä hai. En niinkään suuri verenhimoinen metsästäjä, vaan enemmänkin aina liikkeessä pysyvä hahmo. Haiden kun tunnetusti täytyy pysyä liikkeessä saadakseen happea – ja pysyäkseen hengissä – nukkuessaankin ne uivat hidasta ympyrää.
Olen aina ollut tavoitteellinen työntekijä. Isäni opetti minulle jo lapsena, että itselleen täytyy aina asettaa tavoite – ja kun tuohon tavoitteeseen pääsee, tulee taas katsoa vähän kauemmaksi, ottaa uusi kiintopiste ja tavoitella vuorostaan sitä kohti. Jos ei ole tavoitetta, ei ole välttämättä liikettä eteenpäin. Ja ilman liikettä hai kuolee. Jos ei liikettä eteenpäin, niin edes ympyrän uimista paikoillaan – mitä vain, mutta ei saa pysähtyä.
Loppuvuodesta 2013 olikin sitten tämän hain aika hidastaa tahtia. Pidempään jatkunut stressi oli vähitellen vienyt voimia arjen askareistakin ja yhteydenpito jopa vanhoihin ystäviin oli jäänyt vähemmälle – puhumattakaan sen suuremmista uusiin ihmisiin tutustumisista. Sosiaaliset tilanteet, joihin jouduin yllättäen ja varoittamatta, alkoivat aiheuttaa ahdistusta. Onneksi ystäväpiiristä löytyy muutama erittäin rakas, jo perheenjäseniksi luokiteltava ystävä, joiden seuraa jaksoin koska tahansa ja yhteiset hetket heidän kanssaan paremminkin voimaannuttivat muuhun arkeen.
Jossain vaiheessa en ollut enää varma olinko hai, jonka täytyi pysyä liikkeessä elääkseen vai tavoitepoijulta toiselle kroolaava uimari, joka ristiaallokossa yritti päästä kohti tavoitettaan tuo hai kintereillään. Tiesin uivani elääkseni, mutta olinko saalistaja vai saalis – ja oliko sillä edes merkitystä, sillä kumpikin tiesi katastrofin iskevän, jos eteneminen pysähtyy. Lopulta edessä oli vain iso meri, loputtomasti aaltoja ja jossain kaukaisuudessa aalloilla keikkuja poiju.
Juttelin työterveyspsykologin kanssa tästä aiheesta ja hän naurahtikin, että entä jos en olekaan aina liikkeessä pysyvä hai vaan vain sosiaalisesti rajoittunut, stressaantunut delfiini? Kepeä identiteetti iski tälle ikiliikkujalle! 🙂 Hän kuvaili, kuinka delfiini on erittäin älykäs eläin, joka on myös valtavan sosiaalinen – kuten minäkin yleensä olen, kiitos savolaisten geenien. Hai taas – noh, mitä sitä kaunistelemaan – on erittäin kehno laji, jos sen heikkous piilee jo pelkässä pysähtymisessä.
Alkoi loppuelämän mittainen taival pois syvälle sisäistetystä tavasta suorittaa, suorittaa, suorittaa. Suorittamisen tilalle alkoi nousta pyrkimys hidastamiseen ja sen myötä myös välillä jopa pysähtymiseen. Opettelin muutaman meditaatioharjoituksen – joista ollut apua varsinkin iltaisin unta odotellessa; yleensä ensimmäisen harjoitteen ensimmäisessä vaiheessa olen jo vaipunut uneen… 🙂 Mutta helpoimmat keinot minulle malttaa pysyä paikoillaan ja olla yksin omien ajatuksieni parissa ovat kirjoittaminen ja käsityöt. Ja siitä syntyikin alun perin ajatus tähän blogiin! 🙂
Oma meditaatiometodini onkin seuraavanlainen – saa vapaasti lainata tyyliä ja kokeilla 🙂 – itsellä toiminut loistavasti; Käsitöitä tehdessä pyrin luomaan jotain, mikä ei vaadi orjallista ohjeen noudattamista, vaan voin neuloessa tai vaikka virkatessa enemmän uppoutua omiin ajatuksiini kuin seuraamaan pientä pränttiä käsityölehden sivuilta. Ajoittain olen unohtunut puuhastelemaan useaksi tunniksikin kerralla – siksi ei kannata aina luottaa orjallisesti noihin ohjeideni arvioituihin valmistumisaikoihin; saan sukan melko nopeastikin aikaiseksi, kun unohdun ajatuksiini välillä koko illaksi ja alkuyöksikin. Välillä käsitöitä tehdessä kirjoitan aina mukanani kulkevaan muistivihkoon ylös ajatuksia ja oivalluksia.
Hyvin nukutun yön – tai parin – jälkeen istuudun uudelleen alas tietokoneen ääreen ja kirjoitan puhtaaksi aiemmin tekemäni muistiinpanot havainnoistani. Ja huomaamatta – näin vanhana päiväkirjan kirjoittajana – ajatuksiaan auki kirjoittaessa oivaltaa taas uusia näkökulmia ja palaset loksahtavat paikoilleen. Kirjoittamisesta seuraa enemmän tai vähemmän johdonmukaista paasausta – onnellisuudesta, kiireestä, työelämästä, perheestä, rakkaudesta – elämästä ylipäätään. Jotkut päätyvät julkaistuiksi, osa hautautuu pöytälaatikkoon.
Kirjoitan lähinnä oivaltamisen ja luomisen ilosta, mutta taustalla piilee myös sinisilmäinen ajatus, että joku toinen samojen asioiden äärellä painiskeleva saisi näistä julkaisuista pieniä oivalluksia elämäänsä ja arkeensa.
Eli käsityöohjeita ja ajatuksen virtaa jatkossakin luvassa – koskaan ei ole ihminen valmis, aina voi oppia lisää ja kehittyä – ja olenkin löytänyt omat kehityksenkohteeni itseni kuuntelemisessa ja menneiden sekä tulevien ratkaisujeni ymmärtämisessä. Ennen kaikkea opettelen olemaan itselleni armollinen ja pyhittämään aikaa yksin olemiseen ja rauhoittumiseen arjen keskellä. En halua, että henkinen delfiinini on enää koskaan sosiaalisesti rajoittunut vaan avoimin mielin maailman vastaanottava! 🙂
Selkääni koristaakin iso tatuointi muistuttamassa minua aina sisälläni piilevästä haista, joka odottaa delfiinin heikkoa hetkeä iskeäkseen salakavalasti kiinni rauhoittuneeseen luonteeseeni. Kun pidän silmällä tummia varjoja pinnan alla ja muistan siellä piilevän vaaran, pysyy mokoma peto hallinnassa!
