Lueskelin aamupalalla Kauppalehden Optio –lehteä ja mieleeni muistui erästä haastattelua lukiessa vanha kirjoitukseni viime vuodelta, joka itse asiassa toimikin alkusysäyksenä tälle blogille. Tekstin julkaisin silloin Facebook –profiilissa kavereilleni, mutta tahdonkin nyt jakaa sen täällä – hieman päivitettynä versiona.
’’Se on hämmentävä tunne herätä aamuyöllä niin vahvaan oivallukseen, että kaivaa lakanoiden ja peittojen seasta puhelimen ja alkaa toinen silmä kohti kirkasta valoa kirjoittaa ylös muistiinpanoja. Lopulta, kun ensimmäiset ajatukset on saatu talteen, niin ajatustyö onkin jo ehtinyt käynnistymään täydellä teholla ja on pakko avata tietokone ja Word, keittää pannullinen kahvia ja alkaa todenteolla kirjoittaa.
(Näinköhän Sarasvuonkin pää toimii – suoltaa yöaikaan esiin niitä ajatuksia, joihin päivän kiireen keskellä ei edes ehdi kajoamaan? Kirjoittaakohan hänkin luentosaleissa ja yritysten palaverihuoneissa esitetyt filosofointinsa keskellä yötä pyjamassa ja hiukset takussa, hörppien kofeiinia, tietokoneen näyttö ainoana valonaan, keittiön pöydän äärellä?)
Sain itse asiassa samalla rahalla (tai unella, miten vain) kolme isompaa oivallusta, jotka poikivat isomman liudan alaviitteitä, mutta jos aloitetaan nyt yhdestä – voi olla, että aamulla luettuna tässä yhdessäkään ei ole päätä eikä häntää…
Eli:
Istuimme työpaikalla menneellä viikolla parin tunnin ajan alas esimieheni sekä usean kollegan kanssa läpikäymään ja analysoimaan vanhaa projektiani – eli siis auditoimaan, kuinka hyvin projektinhallinnan prosesseja oli noudatettu ja kuinka projektin dokumentointi oli tapahtunut. Tämän kyseisen projektini sekä kollegoideni vastaavien projektien auditointien tarkoituksena on pitkällä tähtäimellä tarkastella, kuinka hyvin eri tiimeissä yhteisiä prosesseja noudatetaan, sekä oppia yhtä jos toista seuraamalla muiden ajatustenjuoksua projektinhallinnassa – näin lyhyesti tiivistettynä.
Tämän yön valvomisesta voinkin päätellä, että kyseinen auditointi avasi muutaman lukon – ja ehdottomasti siis pelkästään hyvässä; ilmeisesti oppimani prosessointi ja oivalluksen tuottaminen vaativat muutaman yön, mutta lopputuloksena oli uusia havaintoja itsestäni ja työtavoistani. Voidaankin siis tulkita, että tämä kyseinen tekstinpätkä on omaa henkilökohtaista oppimispäiväkirjaani, mutta ehkä tämän jakamalla joku muukin saa siemenen omaan oivallukseensa – toivottavasti silti samalla lailla yöunia menettämättä toki!
Hämmästyin huomattuani miten paljon yhteistä voikaan olla vauhdikkaalla viisivuotiaalla pojalla ja työelämän tahdissa ahertavalla äidillä!
Olen omassa arjessani ollut valtavan huolissani poikani jaksamisesta ja pärjäämisestä tässä yhteiskunnassa – tuo oman elämänsä insinööri ja projektipäällikkö, pieni perfektionisti, noudattaa viimeiseen asti arjen pelisääntöjä jopa siihen pisteeseen, että maailma kaatuu jos säännöistä poiketaan. Myös luova toiminta on sulaa hulluutta; ’’jos tähän on ohjekirja, niin eihän silloin lähdetä improvisoimaan!’’ ja ’’juu, voithan sinä ihan millaisen legoukon tahansa tehdä, mutta tässä on kuitenkin tämä ohjekirja, jotta voit katsoa miten se PITÄÄ rakentaa!’’ – ja niin rakennamme päivästä toiseen poikani toiveesta ja käskystä sitä samaa legoukkoa millintarkasti ohjekuvaa seuraten, luomatta koskaan mitään uutta ja kokeilematta, josko pieni ’muutos’ voisikin olla ’parannus’. Hän on myös jääräpäisyyteen asti ’minä itse!’ –mies. ’’Älä neuvo. Älä auta. Älä häiritse, kun keskityn ja kokeilen itse!’’
Ja hänen pärjäämisestä murehtiessani olen sulkenut silmäni samoilta piirteiltä itsessäni (ei se omena kauas puusta putoa ja vieri…) – ja heräsin nyt aamuyöllä peilaamaan poikani kautta itseäni.
Projektiani analysoidessa havahduin itse kahteen asiaan:
1. Minun on mahdotonta päästää irti yksityiskohdista – viimeiseen asti roikun kiinni jokaisessa narussa, sillä minussa elää vahvana vanha viisaus (tai näillä aamuisilla silmillä nähtynä vanha tyhmyys); ’kun sen itse tekee, niin parhaiten tekee’.
2. Luontoni ei anna minulle periksi poiketa yleisistä säännöistä – saatan kyseenalaistaa säännön ja keksiä parempiakin, mutten uskalla lähteä sitä rikkomaan (sillä silloinhan maailma kaatuu ja yhteiskunta murenee, jos ei annetuista säännöistä pidetä kiinni, prkl!).
Miksi lapselle nuo piirteet annetaan (myötätuntoisesti hymyillen) anteeksi ja niihin jopa rohkaistaan, mutta aikuisella ne ovat lukkoja? Pitäisikö minun myös vanhempana osata ohjata lastani paremmille tavoille – ’’kun olet lapsi, noudatat vanhempien/päiväkodin/yhteiskunnan sääntöjä, mutta kun olet isompi, voit pelata vähän vapaammilla otteilla’’ – vai ohjata pysymään samanlaisena orjallisena Lego-ohjekirjan lukijana? (ja nimenomaan ’lukijana’, ei missään tapauksessa vaikka ’tulkitsijana’.)
Meissä 70- ja 80-luvulla syntyneissä vanhemmissa elää myös tiukasti omien vanhempiemme oppi ’älä kokeile, siinä käy vielä huonosti!’. Toki itse hoen pojalleni mantraa ’en suosittele kokeilemaan, mutta siitähän opit!’. En tiedä kumpi parempi tai pahempi – opettaa lastaan jättämään kokeilematta kokonaan ja sitä kautta vaarojen välttäminen, vai ohjata pääasiassa olemaan kokeilematta, mutta antaa kuitenkin yrittää – tehdä sekin toki negatiivisella asenteella ’ei siitä kuitenkaan mitään tule, mutta osaatpahan ensi kerralla olla sitä kokeilematta’. Pitäisikö meidän lanseerata 2010 –luvun versio ’kokeile vaan, ja jos ei heti onnistu, niin kokeile uudelleen ja uudelleen. Tee sitten analyysi, missä meni pieleen, säädä asetuksia ja kokeile uudelleen. Toista kunnes onnistut tai keksit jotain vielä parempaa.’?
Jäin muun muassa tässä kyseisessä auditoidussa projektissa jumiin erään Excel –taulukon kanssa, johon kirjaamme projektin aikatauluja. Kyseinen taulukko antaa minun asettaa tavoitetoimitusajaksi tuotteille vain yhden päivämäärän, vaikka todellisuudessa asiakas saattaa haluta tuotteet kahdessa eri toimituksessa. Taulukkoon tulee silti merkitä jokainen erillinen toimitusajankohta. Jos siis merkitsen taulukkoon tavoitetoimitusajaksi ensimmäisen toimituksen päivämäärän, taulukko herjaa projektin olleen myöhässä viimeisen toimituksen osalta. Jos kuitenkin merkitsen tavoitetoimitusajaksi viimeisen toimituksen päivämäärän, ei taulukon avulla pysty seuraamaan, olemmeko olleet ajoissa sen ensimmäisen toimituksen kanssa.
Pattitilanne perfektionistille. Ja paha.
Taulukossa on kuitenkin merkitty harmaalla sarakkeita ja yläpuolella lukee varoitus, ettei harmaisiin ruutuihin saa merkitä mitään, etteivät taulukon automaattiset kaavat mene sekaisin. Tässä on siis selkeä sääntö. Ja sitä kuuluu noudattaa. Piste.
Auditoinnissa kuitenkin selvisi, että kollegani oli saman ongelman huomattuaan rohkeasti kokeillut ja vaihtanut päivämääriä kielletylle harmaalle alueella – ja mitä kummaa, maailma ei räjähtänyt ja tiedosto tuhoutunut! Hän huomasi esteen, löysi toisen polun ja rohkeasti katsoi, minne se johtaa – ja pääsi maaliin. Minä taas jäin hakkaamaan päätäni esteeseen, vaikka huomasinkin polun. Olin taas kerran se kiltti tyttö, joka muisti äidin kehotuksen ’’älä mene sinne, siellä voi olla mitä vaan!’’ Ja kyllä, siellä saattaa olla ’mitä vaan’, mutta joskus se vastaantuleva ’mitä vaan’ voi olla parempi kuin kokonaan kokeilematta jättäminen.
Juttelin aiheesta ystäväni kanssa, joka osuvasti vertasi alainen-esimies –suhdetta lapsi-vanhempi –suhteeseen. Lapsi kokeilee rajojaan, etsii itseään, opettelee ja ideoi, kaipaa rohkaisua sekä tukea, rajojen asettamista, välillä karkkipäivän ja välillä jäähypenkkiä – ja vanhemman tulee taata ne lapselle. Samat asiat pätevät myös työelämässä! Kaipaamme selkeitä rajoja ja ohjeita, mutta vapautta toteuttaa itseämme ja löytää uusia, kenties parempia työtapoja ja työkaluja, tilaa innovoida JA EPÄONNISTUA – sillä epäonnistumisissa piileekin se avain innovaatioon! Ja epäonnistumisen jälkeen kaipaamme rohkaisua yrittää uudelleen, kehittyä ja ottaa riskejä – joskus epäonnistumme uudelleen ja uudelleen, mutta aika ajoin osuu maaliin ja isosti! Noista epäonnistumista ja varsinkin onnistumisista kaipaamme rakentavaa palautetta, niin hyvässä kuin pahassa, sekä tiedon, että takanamme seisoo joku, jonka puoleen välillä kääntyä, kun kaipaamme rohkaisua ja tukea. Ja kaipaamme myös välillä patistusta kokeilemaan ja rikkomaan rajoja, emme pelkästään pelotteluja siitä puskissa lymyävästä mystisestä ’mistä vaan’.
Ja, jos ja kun, väsymys iskee, tarvitsemme tilaa ja mahdollisuuden ottaa ne ’päiväunet’ – mahdollisuuden hypätä hetkeksi pois siitä hullunmyllystä rauhalliseen soppeen lataamaan akkuja ja keräämään voimia, jotta jaksamme taas seuraavana päivänä oppia uutta, kohdata niitä arjen haasteita, telmiä pulmien kanssa ja iloita mukavasta ja rohkaisevasta työilmapiiristä.
Lastenleikkiä – eikö? :)”