Oman elämänsä Kätevä Emäntä

Ensimmäistä kertaa vuosiin elämme kotonamme matalan stressitason joulua.

En kiellä etteikö esimerkiksi joulukorttien lähettämisen deadline painanut tänäkin vuonna niskaan ja vietin viimeistä lähetyspäivää edeltävän illan kortteja askarrellen ja ystävän elokuvailta –kutsusta pitkin hampain kieltäytyen, mutta perinteisen paniikin ja stressikiukun onnistuin välttämään pienellä ja helpolla konstilla; tein itselleni asettamasta pakollisesta pahasta elämyksen!

Viime aikoina olen opetellut olemaan itselleni armollinen – oman elämänsä suorittajalle se ei ole ollut helppo tehtävä… Kun kaikkea pitäisi ehtiä ja pitäisi jaksaa ja pitäisi pystyä, niin ei vain kerta kaikkiaan ehdi, jaksa tai pysty! Olenkin opetellut kyseenalaistamaan: jos jokin tekeminen ajatuksissani alkaa sanalla ’pitäisi’, kuten ’pitäisi siivota’, jätän asian suosiolla myöhemmin tehtäväksi – siirrän ns. ’to do’ –listalle, johon tartun, kun tuntuu, että on enemmän aikaa ja energiaa. Jos tekeminen ajatuksissani alkaa sanalla ’täytyy’, kuten ’täytyy maksaa laskut’, tartun saman tien toimeen – nämä tehtävät ovat tärkeysjärjestyksessä korkealla.

Kun elämästä poistaa konditionaalin, tulee elämään ja arkeen pikkuhiljaa enemmän aikaa keskittyä olennaiseen ja vapautuu kapasiteettia pohdiskella tärkeämpiäkin asioita, kun ajatuksia ei sumenna epämääräinen kasa tekemättömiä ja ah, niin kovin elintärkeitä, konditionaalitöitä!

Unohdamme arjessa, että konditionaali ei velvoita – se on toivetila! Jos minulla olisi kaikki aika ja energia tässä maailmassa, olisivat kaikki konditionaalini jo suoritettuina. Mutta nyt opettelen hyväksymään oman ihanan rajallisuuteni ja asettamaan asiat tärkeysjärjestykseen.

Toki voihan jokin tehtävä alkaa konditionaalina ja muuttua myöhemmin, ajankohtaisempana hetkenä ’täytyy’ –ajatukseksi, mutta itselle opettelemista on vielä noiden ajatusten tunnistamisessa, ja siirtämisessä ne ajoissa sinne ’to do’ –listalle pois pyörimästä sieltä takaraivosta –  ja tietenkin muistamisessa myöhemmin nostaa ne korkean tärkeysjärjestyksen tehtävälistalle suoritettaviksi.

Joulukorttien kanssa ajauduin aluksi vanhaan ajatusmalliini – tämä oli itselle erittäin opettavainen kokemus huomata, kuinka vanhoista tavoista poisoppiminen vaatii jatkuvaa hereillä oloa ja itsensä kuuntelemista! Marraskuun alusta asti takaraivossa lymyili hetki hetkeltä h-hetkeä lähestyessä stressaavampana tuntuva ajatus joulukorttien askartelusta. Pitäisi tehdä joulukortit. Viimeinen korttien lähetyspäivä oli tänä vuonna vielä jotenkin niin sopivasti 13.päivä perjantai! Torstai-iltana töistä kotiin ajaessa sain vielä kutsun katsomaan leffaa ystävän luo, joka on töiden vuoksi paljon poissa Suomesta, joten yhteiset leffaillat ovat muutenkin valitettavan harvassa. Vielä viime metreillä kotikulmilla teki mieli kaartaa auto ja jättää kortit sikseen – pystyisihän ne joulutervehdykset tekstiviestinäkin laittamaan!

Ilmeisesti sisäinen Marttani heräsi tässä vaiheessa, sillä havahduin konditionaaliin – haluan muistaa rakkaitani korteilla, en tekstiviestillä. Haluan askarrella kortit itse, en ostaa valmiita. Minun ei vain pitäisi tehdä kortteja tänään, vaan minun täytyy tehdä ne, jotta ehtivät aamulla postiin. Tarmokkaasti päätin tarttua toimeen.

Joulukorttien tekemisestä tulikin lopulta tämän konditionaali –ajatusmallin päivitetty, paranneltu, versio: Minun ei vain pitäisi, minun ei vain täydy, minä haluan tehdä kortit!

Niinpä sytytin kynttilät palamaan, laitoin lapsuudestani rakkaaksi tulleen Vesa-Matti Loirin Sydämeeni joulun teen –levyn soimaan, keitin teekannullisen jouluteetä ja kaivoin kaapista esiin levyn suklaata. Hiljennyin jokaista korttia tehdessä miettimään kortin saajaa ja muistelin askarrellessa kortin saajan kanssa vietettyjä yhteisiä hetkiä menneenä vuonna – onnistuin tuona iltana muuttamaan suorittamisen nautinnolliseksi kokemukseksi.

Näitä hetkiä lisää!

Nautinnollisen rentouttavaa ja stressittömämpää Joulua!

joulukortti, konditionaali