Esikoiseni kasvua seuratessa äidilläni on ollut tapana kommentoida jokaiseen lapsen elämänvaiheeseen liittyen, kuinka pian on lapsen kanssa sitten helpompaa, kun lapsi tuosta vähän kasvaa. Ensimmäisen lapsen kohdalla kohtasinkin paljon itkuisia hetkiä, vauvan masuvaivoja ja vauhdikkaan lapsen rimpuilua itsenäiseen liikkumiseen – tuolloin äidin sanat toivat noihin haastaviin hetkiin jopa jonkinlaista lohtua; kun vielä tämän itkuisen vaiheen kestän, niin pian on sitten helpompaa.
Nyt toisen lapsen kohdalla olen oppinut enemmän nauttimaan jokaisesta pienestäkin hetkestä, sillä tiedän esikoisen kasvamista muistellessa, kuinka nopeasti varsinkin vauvan ensimmäinen vuosi katoaa jonnekin. Siitä on jäänyt vain usvainen muistikuva tuolloin univajeesta kärsineeseen aivokoppaan. Nyt yritän tallettaa jokaisen tuhinan, syöttöhetken, vaipanvaihdon tai vinkeän hymyn mieleeni ja olla kiitollinen juuri tästä kyseisestä hetkestä vauvan kanssa.
Nyt, kun osaan lempeästi myhäillen suhtautua jopa niihin masuvaivaitkuihinkin, nuo äitini lohduttaviksi tarkoittamat sanat kaikuvat mielessäni aivan erilaisella sävyllä – jos aina elää odottaen jotain hetkeä tulevaisuudessa, niin ei koskaan osaa pysähtyä tähän hetkeen ja nauttia siitä, mitä elämällä on juuri nyt annettavaa! Enemmänkin pidän nyt kynsin hampain kiinni juuri tästä tuokiosta, kasvuvaiheesta vauvan elämässä, ja toivon, että tämä hetki kestäisi loputtomiin – aivan liian nopeasti pieni ihmisen alku onkin jo isompi ihmisen alku, uusine vaiheineen ja tapoineen, eikä taakse jäänyttä saa enää takaisin!
Menemättä sen tarkemmin yksityiskohtiin, hetken aikaa emme tienneet mitä tulevaisuus toisi tullessaan pienelle pojallemme; vastasyntynyt vauvamme haki vauhtia elämäänsä Lastenklinikan kautta ja aiheutti monen monta pelokasta sydämentykytystä vanhemmilleen. Nyt poika on onneksemme taas kunnossa ja kasvaa kovaa vauhtia, mutta tuo epätietoisuuden hetki lapsen voinnista muistutti meitä, ettei mitään elämässä saa ottaa itsestäänselvyytenä! Kenties juuri tuo opetus avasi silmät myös arjen pienien hetkien arvostamiseen, sillä silmänräpäyksessä nuo kultaakin kalliimmat hetket voivat kadota meiltä.
Samalla tavoin tulisi löytää taito pysähtyä ja arvostaa arkea myös muunkin elämisen suhteen. Usein tarvitsemme jotakin mitä odottaa, jotta jaksaisimme pyörittää päivittäistä arkea; tarvitsemme varatun kesälomamatkan, jotta jaksaisimme sinnitellä läpi pimeän kaamoksen. Tarvitsemme varatun hiihtolomamatkan, jotta jaksamme läpi syyssateiden. Odotamme joulua, jotta vuosi kuluisi nopeammin ja pääsisimme pian taas kevään puolelle. Haaveilemme pimenevistä syysilloista ja kynttilänvalosta, jotta kestäisimme liian kuumat kesäpäivät, jolloin ei voi edes poistua kotoa. Ja unelmoimme niistä kuumista kesäpäivistä, jotta sietäisimme paukkupakkaset ja kevättalven loskasäät. Samoin luomme onnellisia illuusioita leppoisista eläkepäivistä, jotta kykenisimme kestämään ajatuksen edessä olevasta neljänkymmenen vuoden työputkesta… Ja kun viimein olemme eläkkeellä, tajuamme, että olisi sittenkin pitänyt elää täysillä ja nauttia nuoruudesta, kun siihen oli mahdollisuus…
Samoin vaatekaappia siivotessa ihmetellen katselee pieneksi jääneitä farkkuja, joihin enää mahtuu vain polvia myöten, ja miettii, että miksen tuolloin ollut tyytyväinen vartalooni, kun vielä olin noinkin siroissa mitoissa…? Todennäköisesti noihin pieneksi jääneisiin farkkuihin vielä mahtuessani murehdin niitä vielä aiemmin pieneksi jääneitä farkkuja ja kirosin tuolloin kasvaneita mittojani. Mitäpä jos nauttisin kehostani tänään juuri tällaisena?! …Varsinkin näillä kahvitteluherkutteluilla on erittäin todennäköistä, että farkkukokoni jatkaa suurenemistaan ja tulevaisuudessa kiroan, miksen osannut arvostaa itseäni juuri tällaisena… 😉
Usein myös huokaisten katsomme pieniä vauvoja ja toteamme, kuinka ihanaa olisikaan olla vielä noin pieni, kun mikään murhe ei paina ja elämä on helppoa. Kadehdin vauvoja suunnattomasti, sillä he osaavat nauttia juuri tästä hetkestä – juuri näistä päiväunista, juuri tästä leppoisasta hetkestä vanhemman sylissä, juuri tästä öisestä ruokailutuokiosta äidin rinnalla – sillä heille tulevaisuus on aivan vieras käsite. He eivät osaa elää odottaen jotakin hienompaa ja parempaa ja suurempaa, sillä heille ainoa totuus on tässä hetkessä.
Ottakaamme siis mallia vauvoista ja antautukaamme tämän hetken nautiskelulle – sulje pois ajatuksistasi huominen ja unohdu juuri tähän hetkeen!
