Kävin alkuviikosta mielenkiintoista keskustelua itseä tällä hetkellä paljon puhuttaneesta (ja raskaushormoneissa itkuksi asti usein päätyneestä) aiheesta; muuttuva body image eli kehonkuva.
Ensimmäisen raskauteni aikana elin onnellisessa itsepetoksessa omasta muuttuvasta kehostani – niinkuin raskaana ollessa kuuluukin! Omasta mielestäni olin maailman hemaisevin raskaana oleva nainen, vaikka kiloja kertyi vaa’an mukaan parikymmentä. Niistä ei tuntunut grammaakaan kertyneen muualle kuin päivä päivältä kasvavaan vatsaan – kunnes kolmisen kuukautta synnytyksen jälkeen pakkasin muuttolaatikoita ja sain käsiini odotusajan farkkuni – olisin lähestulkoot mahtunut seisomaan pelkästään toiseen lahkeeseen!
Tässä kohti todettakoot, että onneksi esikoiseni oli syntymästään lähtien varsin vauhdikas tapaus ja kasvoi reippaasti rintaruokinnalla, joten kertyneet kilot hävisivät vauhdikkaasti jo lähestulkoon imetyksen voimalla.
Nyt toista lasta odottaessa, ja useampia lapsia saaneiden ystävieni kanssa juteltuani, voin vaikka vannoa, että ensimmäinen raskaus on oman kehonkuvan hyväksymisen kannalta se helpoin. Esikoista odottaessa kaikki on uutta ja jännittävää; niin raskauden eri vaiheiden piirteet omine oireineen kuin kehossa tapahtuvat muutokset. Jokainen päivä on seikkailu! Toisen lapsen kohdalla tiedät jo pääpiirteittäin mitä tuleman pitää – ja vaikka kuinka koetat olla vertailematta raskauksia toisiinsa, huomaat kuitenkin piteleväsi rinnakkain esikoisen ja toisen tulevan lapsesi neuvolakortteja ja kauhistelevasi neuvolatädin ylöskirjaamia painolukemiasi…
Ja vaikka kuinka saatkin omassa mielessäsi järkeiltyä nousevan painon ja kasvavan olomuotosi olevan osa ihanaa, odotettua ja toivottua raskauttasi, jaksavat tutut ja vähemmän tutut ihmiset muistuttaa kasvaneesta ympärysmitastasi; jostakin syystä raskaana oleva nainen on edelleenkin vapaata riistaa nousevan painonsa kanssa! Olen todennut, että vatsan koskettelu luvatta on onneksi jo vähentynyt huomattavasti – suomalaiset sentään arvostavat yhä jossakin määrin toisen suomalaisen koskemattomuutta ja omaa reviiriä. Mutta sanallinen tunkeutuminen toisen henkiläkohtaiselle alueelle on edelleen runsasta – tahatonta eikä tippaakaan pahantahtoista varmasti suurimmalta osin, mutta tuo tieto ei raskaushormoneissa muutenkin herkkää naista helpota!
Esimerkiksi viime viikolla joogaohjaajani totesi minulle tunnin jälkeen, että ’kylläpä sinusta on tosiaan tullut valtava!’ Mietin lausahdusta koko matkan kotiin ja tulin tulokseen, etteivät ihmiset vain kertakaikkiaan osaa muodostaa tarkoittamaansa lausetta oikein; sen sijaan, että hyväntahtoisesti ihmeteltäisiin vatsan kasvanutta pyöreyttä, todetaan koko äidin paisuneen valtavaksi valaaksi, jota jotenkin ihmeellisesti nuo paksut pylväsjalat jaksavat yhä pystyssä kannatella… Ja huom! Raskaanaoleva nainen todellakin kuulee lausahduksen juurikin noin, sillä se kulkeutuu puhujan suusta kuulijan korvan kautta paksun hormonihöyrykerroksen läpi raskaudesta pehmenneisiin aivoihin, joissa todennäköisesti alunperin lempeähkö lausahdus on saanut erittäin epäilyttävän tulkinnan…
Vain kerran tämän raskauden aikana olen kuullut täysin tuntemattoman suusta aidosti mieltä lämmittäneen kommentin vatsastani; kuntosalin pukuhuoneessa iäkäs rouvashenkilö huokaisi nähdessään minut ”Onpa sinulla kauniisti kasvanut vatsa!”. Tuo kommentti teki niin hyvän mielen, että vieläkin, pari kuukautta jälkikäteen, sitä ilolla muistelen! 🙂
Keho ja mielikuva omasta kehosta muuttuu elämän matkan varrella monet kerrat – myös teillä miehillä, ette ole yhtään sen enempää turvassa – mutta raskaus on takuulla yksi niistä mullistavimmista muutoksen aiheuttajista, niin fyysisesti kuin henkisestikin. Ulkoisesti näkyvät muutokset valmistavat meitä naisia 9kk aikana siihen tulevaan koko elämän mullistavaan muutokseen – uudesta, pienestä ihmisestä huolehtimiseen ja vastuun kantamiseen läpi loppuelämän. Veikkaan, että nuo ulkoiset muutokset elämänkumppanissa valmistavat omalla tavallaan myös miehiä sisäistämään ajatuksen, että jotain mullistavaa on tapahtumassa – ja vaimokkeen muuttuessa yhä isommaksi ja kömpelömmäksi, tuo suojelunhalun herääminen puolisoa kohtaan myös valmistaa tulevia isiä siihen alkukantaiseen suojelunhaluun jälkipolviaan kohtaan.
Vielä kun me naiset aina ylpeästi kantaisimme itsemme ja kehomme, sisäistäisimme kehon muutosten kuuluvan luonnollisena osana elämän kiertokulkuun ja vain heittäytyisimme tähän seikkailuun antamalla keholle luvan tehdä omaa matkaansa ja muuttua elämän mukana – välittämättä ulkoisista paineista, joita asetamme toinen toisillemme.
Suurimman osan kommenteista osaan jo ottaa huumorilla (tai vaikka hammasta purren naama hymyssä), sillä tiedostan kyllä syvällä sisimmässäni olevani ihan hyvässä kunnossa ottaen huomioon, että laskettuun aikaan on enää kolme viikkoa ja painoa on päässyt taas kertymään vajaat 17kg – salilla käydessä saan lisätä painoja laitteisiin edellisen, ei-raskaana-olevan, käyttäjän jäljiltä ja jaksan edelleen mennä esikoisen tahdissa mukana parikin tuntia pulkkamäessä! Mutta todettakoot, etten vastaa seurauksista, jos joku vielä naurahtaa minulle silmää iskien, että on tainnut tyttö syödä tosiaan kahden edestä… 😉
Ja lisättäkööt vielä siitä kuuluisasta raskaana olevan naisen hehkusta teille, jotka ette tiedä mistä se johtuu; se on puhtaasti naisesta loistavaa helpotuksen tunnetta ja mieletöntä vapauden riemua, kun ensimmäisen 5-6 raskauskuukauden aikana ymmärtää, ettei tarvitse enää hetkeen vetää vatsaa sisään ja voi piilottaa jokaisen herkuttelun aiheuttaman lisäkilon ja turvotuksen raskausvatsaan! 😀 Ja kerrottakoot myös, että viimeisen raskauskolmanneksen aikana tuosta hehkusta on jäljellä enää tuskastuneesta olotilasta ja vatsan kantamisen rankkuudesta johtuva poskien punotus, hikoilu ja kuumotus….