Viime viikolla vesisateet taas kumosivat hellejakson, mutta kasvimaa –projektin myötä olen oppinut aivan uudella tavalla nauttimaan sateisistakin päivistä; ne kun antavat laiskalle viljelijälle mukavasti välipäiviä jatkuvaan kastelurumbaan ja toisaalta myös hyvällä omatunnolla pystyn sallimaan itselleni laiskottelutuokioita kirjan parissa sohvalla. Jonkinlaisen tasapainon häivähdyksen koin siis viime viikolla, kun sain sopivassa suhteessa istua konttorilla neljän seinän sisällä tietokoneen ruutua tuijottaen päivät, illat häärätä pihamaalla istuttaen viimeisiä kasveja kasvimaalle ja autotallin viileydessä versoneet dahliat kukkapenkkiin, sekä viikonloppuaamuna laiskotellen maata sängyssä ja odottaa, että mies luovuttaa ensimmäisenä ja menee keittämään kahvia… 😉
Viime viikolla myös ulkoilutin – ah, niin ihanan mukavia ja urbaanissa ympäristössä huomiota hämmentävän paljon herättäviä – pitkävartisia, mustia ’lande-kumppareita’ Helsingin vilkkailla kaduilla. 😀 Oikein nauratti jo lopulta, kun metrolla ja ratikalla seikkaillessani sain sekä huvittuneita että ehkä myös vähän myötätuntoisiakin hymyjä, kun kanssamatkustajien katseet eksyivät kumisaappaisiini.
Mutta koska olen aina ollut vähän vastarannankiiski valtavirralle, niin hyvällä itsetunnolla (ja jollakin kierolla tavalla pientä ylpeyttäkin tuntien) yhdistin kumisaappaat toimisto-lookiin: mustaan mekkoon, mustaan pitkään takkiin sekä mustaan nahkaiseen tietokonelaukkuun – unohtamatta yhtä parhaimmista kirpparilöydöistäni; nahkaista, suomalaista käsityötä olevaa Honko –käsilaukkua, joka on täysin uutta vastaavassa kunnossa ja jonka hinta uutena on siellä 130€ kieppeillä, mutta onnistuin osumaan perikunnan myyntipöytään oikeaan aikaan ja nappasin aarteen muistaakseni 4€ sopuhintaan! 😉
Toimistolla toki en kahdeksaa tuntia kumisaappaissa varpaitani hiottanut, vaan luonnollisesti settiin kuului isosiskoni minulle neulomat villasukat, joilla kelpasi konttorin kokolattiamatoilla hiippailla. Mieheni ei nähnyt tätä vaatetusta, mutta uskon vahvasti, että tämä olisi saanut hänenkin hyväksyntänsä – varsinkin, kun muistoissa kummittelee vieläkin se hätäpäissäni sählytreeneihin lähtiessä kehittämäni asukokonaisuus miehen verkkareista ja omista valkoisista lenkkareita sekä kulahtaneesta kangaspussista…. 😀 Sillä setillä minua taidettiin kieltää jopa astumasta kyläkauppaan – mieheni toimesta…
Löysin myös viikonloppuna taas lisää omia rajojani – vai pitäisikö sanoa, että rajoituksiani… Lupauduin optimistisuudessani auttamaan miestäni laudoittamaan autotallin kattoharjojen alapinnat (älkää naurako sanavalintaani yrittäessäni selittää työtehtävää, en ole yhtään varma miksi noita lautoja tulisi sanoa… 🙂 ) – muistamatta aivan järjetöntä korkeanpaikankammoani! Ja tämä blackout pelkotilojani kohtaan on erikoinen, sillä juuri pari viikkoa sitten kirosin aihetta siellä Extreme Runissa, kun korkeille rakennustelineille piti ihan tarkoituksella hakeutua, vaikka päässä pyöri ja huimasi…
Siinä kun lauantai –aamuna seisottiin työmaalla ja katseltiin hiljaisuuden vallitessa korkealle katonharjalle nousevia tikkaita ja aavistuksen matalampia rakennustelineitä, joiden päälle oli vielä kasattu lisäkoroketta, niin pakko myöntää, että pala nousi kurkkuun. Kun telineelle lopulta kiipesin ja kuin henkeni hädässä talon seinään tarrauduin, niin itku pääsi – ei siitä syystä, että pelkäsin kuollakseni tippuvani ja lyöväni pääni alla oleviin kiviin, vaan koska jouduin myöntämään, sekä itselleni että miehelleni, että minusta ei ole mitään apua työssä, johon olin lupautunut avuksi – olin täysin hyödytön!
Voin sanoa, että ei se varmaan ollut miehellekään helppo paikka saada ensin houkuteltua alas pelosta kankea, itkevä nainen sieltä telineiltä, saati sitten saada vielä selvää siitä nyyhkytyksestä, että mitähän ihmettä tässä juuri tapahtui… 😀 Hatunnosto miehelle siis – hän suoriutui tilanteesta erinomaisesti!
Olen sinut korkeanpaikankammoni kanssa, niin kuin ahtaanpaikankammon sekä ötökäfobiankin kanssa, mutta heikkouksieni myöntämisen kanssa minulla on vielä työtä tehtävänä. Mikä siinä onkin, että minun on luontevaa heittäytyä ja laittaa itseni peliin, vaikka vaarana on naurettavaksi joutuminen – niin kuin vaikka niiden kumisaappaiden kanssa julkisilla paikoilla hipstereiden seassa pyöriminen – itseluottamukseni ja ylpeyteni riittää helposti olemaan erilainen nuori(ko muka?) ulkoisten seikkojen ollessa kyseessä. Mutta kun kyseessä on persoonaani liittyvä asia, kuten vahvuuteni suoriutua tietyistä tehtävistä, epäonnistuminen ei ole vaihtoehto – ja kun epäonnistumisia kuitenkin tapahtuu, eihän täällä kukaan superihminen ole, niin ai jumankekka kun se kirpaisee!
Itselleen vielä voi myöntää omia heikkouksiaan, mutta jos ne joutuu paljastamaan jollekin toiselle, niin pettymyksen karvaat kyyneleet tulee silmiin. Ja kumma kyllä – mitä läheisemmälle ihmiselle joutuu myöntymään, ettei kaikkeen kykenekään, niin sitä pahempi. Samalla tavoin sellaisissa asioissa onnistuminen, joita ei mielletä normaalisti naisille ’sopiviksi’, tuottaa minulle käsittämättömiä onnen ja ylpeyden tunteita. Niin kuin vaikka sirkkelin käyttäminen; rakensimme mieheni kanssa noita kasvatuslaatikoita keväämmällä ja pyysin miestäni näyttämään minulle kuinka sirkkeli toimii. Kerran minua opastettuaan katkoinkin kaikki laatikoihin tarvittavat laudat, mieheni kasatessa laatikoiden runkoja.
Ehkä isäni on tehnyt minulle sekä palveluksen että karhunpalveluksen opettaessaan, ettei ole naisten ja miesten töitä – nainen pystyy (luonnollisesti tietyin fyysisin rajoituksin) periaatteessa kaikkeen mihin mieskin – ja päinvastoin. Hän opetti minua myös olemaan jäämättä tarkoituksellisesti huonommaksi kuin muut, tekemään aina kovasti töitä ja asettamaan itselleni aina uusia tavoitteita edelliset saavutettuani. Tuolla opetuksella hän on kasvattanut minusta itsenäisen ja vahvan naisen, joka ei pelkää ottaa haasteita vastaan, uskaltaa kyseenalaistaa tarvittaessa ja puolustaa omaa näkemystään. Uskallan ryhtyä toimeen kuin toimeen, en pelkää käsieni likaantuvan ja työskentelen aina kovasti omia ja eri ryhmien yhteisiä tavoitteita kohti. Samaan aikaan koen painetta, että minun täytyy suoriutua lähestulkoon työstä kuin työstä. Jos minulla on pienetkään edellytykset tehdä jotakin – varsinkin jos joku toinen nainen pystyy kyseiseen hommaan – minunkin täytyy suoriutua siitä. Ja luonnollisesti vielä paremmin kuin muut.
Minulla ei ole ongelmaa myöntää kykenemättömyyttäni tehdä jotakin, mihin minulla ei ole fyysisiä mahdollisuuksia. Pystyn heti suoriltaan ja hyvällä mielellä sanomaan, ettei minusta olisi ikinä nostamaan yhtä painavia esineitä työmaalla kuin miehet nostavat – paitsi jotkut todella rimpulat miehet, on minulla sen verran kuitenkin ruista salilla treenatuissa käsivarsissa, prkl. 😉 Mutta jos kykeneväisyyteni johonkin on kiinni korvieni välistä eli henkisestä kantistani – kuten jaksaa juosta 10km lenkki; kuntoni riittää siihen, mutta pääni huutaa minulle vähintään viimeiset 7km, että ’tässä ei ole mitään järkeä, tämä on tylsää, lopeta nyt ja kävele loppumatka’ tai korkeanpaikonkammoni hallitsemisesta – hampaat irvessä ja verenmaku suussa pyrin suorittamaan loppuun työn ja piilotan heikkouteni.
Eli joudun jatkossa joko hyväksymään heikkouteni tai parantamaan omaa henkistä zen:iäni saavuttaakseni seesteisyyden rakennustelineellä keikkuessa – muuten on vielä monia itkuja edessä elämän aikana! 🙂
Huomasin myös viikonloppuna, että maaseudulla arjessa on aivan erilailla sisältöä kuin kaupungissa vietetyssä arjessa; lauantaina samassa ajassa kuin olisin kaupungissa sohvalla köllötellen katsellut jakson Emmerdalea, olin maalla kärrännyt multaa terassinvierustalle, kylvänyt ruohonsiemenet, kerännyt ja kantanut kivet reunustamaan paljua ja istuttanut vielä kalliolla viihtyvän kukkalajikkeen siemenet takapihaa rajaavan kiviaidan koloihin! 🙂 Tuohon kaikkeen oli mennyt aikaa tunnin verran – sen jälkeen sainkin hyvällä mielellä pakata itseni autoon ja hurauttaa Messilään avaamaan DH-kausi ja ajamaan viideksi tunniksi ystävän kanssa! 🙂
…kumma juttu miten tuolla alamäkiajossa ei korkeanpaikankammo vaivaa…. 😉
dh, korkeanpaikankammo, kumpparit